Höntsyn blogissa on ennenkin harrastettu kulttuuriarvosteluja, tuolloin vuorossa oli Tampereen oopperan Taikahuilu. Tälläkin kertaa käsittelyssä on kultakurkkuja, joista toki rehellisyyden nimissä kukaan ei pärjää oopperan Jussi Myllykselle. Kokonaismeiningiltään Työväen Teatterin Vuonna 85 (Remix) on kuitenkin todella viihdyttävä paketti.

Esitys on kasattu Manse-rockin enemmän tai vähemmän legendaaristen biisien ympärille. Ajatuksena on selkeästi herättää sing-a-long-fiilis yleisössä, ja enimmäkseen se onnistuu. Omalta kohdalta täytyy tunnustaa, että vaikkapa oudompien Popedan biisien kohdalla oli kyllä enemmänkin semmoinen mitäs-nyt-fiilis. Ei voinut olla ajattelematta, että kun Vuonna 85 on ollut uskomaton kassamagneetti, niin miten mahtaisikaan pärjätä koko Suomi-rockin helmien ympärille rakennettu esitys…

Vuonna 85 on ennen kaikkea musikaali. Etenkin ensimmäisessä erässä, tai puoliajalla, mikä se nyt on, tuntuu vahvasti että puheosuudet ovat minimiin ahdettuja siirtymiä Manse-rock-kappaleiden välillä. Mutta se ei haittaa, sillä väkisinkin musiikkinumeroissa meinaa laulaa mukana. Ykköskaartin nais- ja miesrooleja vetävien näyttelijöiden ääni riittää ihan mukavasti, jopa paremmin kuin alkuperäisversioissa. Tämä ei tietysti ole ihme, kun ajatellaan vaikkapa Juicen tapaa käytännössä puhua biisinsä.

Toisella puoliajalla esitykseen alkaa rakentua myös draamallisuutta: konsertin tuntu vähenee ja näytelmä nousee esiin. Vaikka useimpien musikaalien tapaan juoni on suht heppoinen, on loppuratkaisussa kuitenkin kevyttä jännittämistä. Pidemmittä puheitta esityksen ominaisuuksiin:

Lavastus ja puvustus: Puvustus on helmi, joka jo itsessään tuo hymyn suupieliin. Lavastuskin on autoineen enimmäkseen loistotavaraa, joskin taustalle heijastettavat videot vaikkapa Hämpin kiertämisestä ovat liian selvästi nykypäivän Tampereella kuvattuja.

Kummastus: Esitys sisältää hämmästyttävän vähän aikakauden ilmiöille naureskelua. Vain kerran vitsaillaan matkapuhelinten koosta (”mahtuu kivasti etupenkille”) ja yhden kerran naureskellaan ajatukselle videotuomareista kiekkopelissä. Muuten tämäntyyppinen dialogi loistaa poissaolollaan. En tiedä, olenko ainoa joka etukäteen odotti että esitys olisi täynnä sitä.

Illan kohokohta: Liikaa paljastamatta voin sanoa oman painavan mielipiteeni: pelkästään ”siilitarinan” takia esitys kannattaa käydä katsomassa.

Illan Tappara: Höntsyn oma poika Ilkka A. ”Hönttä” Jokinen esittää näytelmässä Tapparan miestä (no, Tapparan miestä hänen ei tarvitse erikseen esittää, mutta siis esittää juuri tätä Lokomolla töissä olevaa Tapparan miestä). Bravuurinumerona on Popedan ”kellot lyö”. Tämän jälkeen Ilin roolihahmo toteaa, että (kun vaimo jätti) ”mulle jäi vain Tappara”. Itse koin aika vahvaa samastumista tässä kohtaa. En tiedä miltä em. repliikki teistä muista kuulostaa, mutta tietyllä kokemuksen rintaäänellä voin sanoa, että se on kuulkaa ihan helkkaristi paljon parempi kuin että ei olisi jäänyt mitään.

Tuomio: Jos pidät kotimaisesta tai erityisesti tamperelaisesta rockista, on tämä esitys pakko käydä katsomassa. Orkesteri, laulu ja koreografia ovat ensiluokkaisia ja menevät ties kuinka monen esityksen rutiinilla erittäin hyvin. Vuonna 85 ei ole elämän filosofisiin peruskysymyksiin tunkeutuva vakava puhenäytelmä, mutta eipä se siihen pyrikään. Voin melkeinpä taata että viihdyt – jos et muuten niin ainakin sen siiliepisodin aikana…