Lupasin kertoa hieman omasta urheilutaustastani ennen tiistain Cooper-kauhunhetkiä. On kuitenkin pakko aloittaa kommentoimalla Villen mietteitä juoksun kierrosajoista.

On nimittäin tietysti totta, että monelle sohvaperunalle tekisi tiukkaa roikkua kovassa Cooper-vauhdissa edes yhtä sadan metrin pätkää. Tosiasia on kuitenkin, että tällä tavalla (ja aika monella muullakin tavalla) ajatellen maailman kovin urheilulaji on maantiepyöräily. Jos otetaan vaikka 10000 metrin juoksu, niin kyllä kutakuinkin joka kylästä löytyy joku mieletön kuntoihme, joka roikkuu maailman kärjen vauhdissa yhden ratakierroksen ajan. Mutta otapa Ranskan ympäriajon tempoetappi, niin alkavat olla todella harvassa ne pyöräilijät, jotka roikkuvat siinä vauhdissa edes yhden kilometrin. Mopoistakin on tehorajoitukset poistettu jo aikaa sitten, mutta ei niillä ole noissa karkeloissa mitään jakoa. Tähän loppuun voi tietysti esittää retorisen kysymyksen, että mitä yhteistä mahtaa olla Villen hehkuttamalla Lasse Virenillä ja tämän päivän maantiepyöräilijöillä…

Asiaan eli omaan urheilutaustaani. Lapsena tuli kokeiltua kaikkia tavallisia lajeja ja lisäksi pesäpalloa ja pöytätennistä. Jostain syystä minulla ei junnujoukkueista ole erityisen hyviä muistoja, jos ei nyt yhtä tai kahta valmentajaa lukuun ottamatta hirveän huonojakaan. Mitään Nuori Suomi -touhua ei siihen aikaan tunnettu, joten ”olen voittanut” yhden Tapparan kaupunginosajoukkueiden mestaruuden vuonna 1988. Muistan ratkaisuottelusta sen, miten tulimme lopussa rinnalle ja ohi niin, että ykkösketju yritti jo itsekin tulla välillä vaihtoon, mutta valmentaja viittoi heidät takaisin kentälle. Ihan kivaa penkkiurheilua oli se.

Koululiikunnasta en pitänyt koskaan ja olin siinä huono. Pihahöntsyissä muistan kuitenkin viihtyneeni, ja tykkäsin myös kun välitunneilla pelattiin palloa. Junioriurheilu huipentui kohdallani pöytätennikseen, jota pelasin noin 13-vuotiaaksi asti. Se on ainoa urheilulaji, jossa olen päässyt niin pitkälle, että kisoihin sai matkustaa seuran rahoilla. Voitin yhden turnauksen Kaukajärvellä ja kävin nuorten SM-kisoissa ainakin kerran, enkä sielläkään hävinnyt joka matsia (sitkeä mielikuva kertoo, että olisin ollut kahdeksas, mutta se voi olla väärä mihin suuntaan vain).

Sitten kävi niin kuin varmasti usein käy: murrosiän pissa nousi päähän ja muut asiat (ensin nörtteily ja sitten politiikka) alkoivat kiinnostaa, ja olin ”liian hyvä” sellaiselle ”tyhmien ihmisten asialle” kuin urheileminen. Eikö ole jännää, miten murrosiässä haluaa ottaa etäisyyttä lapsuuteensa, ja loppuelämä menee kun yrittää kuroa sitä etäisyyttä umpeen?

Menin inttiin kaikkien kansainvälisten sopimusten vastaisesti lapsisotilaana kun olin 17, ja siellä vierähti 11 kk. Tuon ajan loppupuolella huomasin ensimmäistä kertaa eläissäni tietoisesti olevani aika hyvässä kunnossa, eikä se tuntunut pahalta ollenkaan. Rupesin miettimään että jotakin pitäisi harrastaa jotta kunto ei pääse romahtamaan – tajusin että hyvän kunnon ylläpitäminen on paljon helpompaa kuin sen hankkiminen. Pääsin pois helmikuussa ja yrittelin kaikenlaista. Vasta syksyllä iski kipinää toden teolla, kun aloitin yliopistossa – ja löysin sählyn.

Sählyn, joka on pelastanut minut sohvaperunuudelta, ja jonka kautta nyt huomaan rakentavani itselleni ammattia. Syksystä 1995 alkaen olenkin sitten pelannut sitä. Paljon. Lisäksi olen pelannut puulaakipesistä, jossa Villekin on mukana – ehkäpä tämän kuntokuurin myötä olemme ensi kesänä vähän parempia etenijöitä.

Sähly on antanut minulle todella paljon, eikä ottanut yhtään mitään. Tähänastisen urheilu-urani ylivoimainen tähtihetki on ainejärjestömme Interaktion sählyjoukkueen Punakoneen kipparoiminen yliopiston yösählyturnauksen voittoon eräänä aamuyönä syksyllä 2001. Turnaus pelattiin sekajoukkuein, neljästä pelaajasta piti aina olla kaksi naisia. Joukkueemme miehet olivat toisilleen tuttuja aiemmista peleistä, mutta naiset olivat uusia tuttavuuksia, joista suurimmasta osasta näki heti että mailaa on aiemmin pidetty käsissä yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä kertoja. Avausottelut sujuivatkin naisten osalta kiljahtelun ja arastelun merkeissä.

Illan ja yön aikana käytiin kaksi kertaa turnauksesta putoamisen rajalla, ja matkan varrella kaikki pääsivät todistamaan, miten joukosta yksilöitä kasvaa Joukkue. Loppupeleissä naispelaajamme, jotka hetkeä aiemmin olivat täysiä aloittelijoita, väänsivät sata lasissa kulmassa ja torjuivat maalilla palloja otsallaan. Finaalissa vastaan asettui varta vasten yösählyjen voittamiseen koottu porukka, jossa naispelaajat taisivat kaikki pelata vähintään ykkösdivarissa, kun meillä maila todellakin oli uusi tuttavuus.

Käytännössä melkein koko pelin ajan olimme häviöllä, mutta aina vain tulimme jollakin ilveellä tasoihin. Lopulta mentiin jatkoajalle tilanteessa 5-5. Ja sitten me voitettiin – itsehän olin vaihdossa kun maali tuli, mutta aika harvoin olen ollut niin ylpeä yhtään mistään – ja aika harvoin mukana tuollaisessa maailmanmestaruustason maalinjuhlinnassa. Tuota ja paria muuta turnausta voisi muistella loputtomiin, mutta jääköön tällä kertaa tähän. Yleisesti ottaen on pakko sanoa se, että joukkuepeleissä minua viehättää ihmisten välinen kemia – se, miten joukkue on osasiaan suurempi kokonaisuus.

Noin muuten en osaa kuvata itseäni sanalla ”urheilullinen”. Parina kesänä olen yrittänyt vähän lenkkeillä, mutta se on niin tautisen tylsää ettei siitä oikein tule mitään. Cooperin testiä odotan tosiaan kauhulla – mutta toisaalta myös mielenkiinnolla. Olen kuitenkin pelien perusteella aika hyvässä (joskin painavassa) kunnossa, ja on jännä nähdä miten se kunto näkyy, jos näkyy, juoksuradalla. Pitää vain koittaa muistaa, että höntsyissä juoksen koko ajan, vaikken sitä koskaan ajattelekaan…