Kaksiosainen kirjoitussarja ”kulttuurikäninää isyysvapaalla” alkaa jutuista, joissa simuloidaan vanhemmuutta – tai koiran omistamista, tai milloin mitäkin.

Erinomainen esimerkki tällaisesta jutusta on juuri Hesarissa ilmestynyt kolumni ”Testaa, kestääkö parisuhteesi lapsen syntymisen”. Jutun alussa todetaan, että koiraa hankkiessa kuulee usein neuvon taluttaa tyhjää hihnaa kolme kuukautta perässään joka kelissä, ja jos vielä sitten tuntuu siltä että haluaa koiran niin hankkia se. Tätä samaa voi sitten soveltaa hassusti lapsen hankintaan mm. herättelemällä puolisoa yöllä, raivoamalla, sotkemalla ruokaa sinne tänne, paskomalla housuunsa jne.

Samantyyppisiä juttuja näkee usein monista muistakin aiheista. Kaikille tuttu lienee urheilun paikan päällä seuraamisen simulointi kotona: teippaa isolla päänmuotoisella siluetilla puolet telkkarista piiloon. Seiso erätauolla 20 min jääkaapin edessä, ota lämmin olut, juo se puolessa minuutissa ja vedä vitonen vessasta alas. Ja niin edelleen.

Myönnän, että tämäntyyppiset jutut ovat joskus hyvin kirjoitettuina ihan hauskaa luettavaa. Pohjimmiltaan niiden kaikkien ajatus on kuitenkin aivan ääliömäinen, minkä uskallan entisenä koiranomistajana, ainaisena penkkiurheilijana ja nykyisenä vanhempana sanoa.

Mitä ideaa on ”testata” mistään asiasta, ”kannattaako se toteuttaa,” ottamalla pelkästään asian negatiiviset puolet äärimmilleen karrikoituina ja kokeilemalla ovatko ne kivoja. Ihan kokeilemattakin tietää tuloksen: Ei tietenkään kannata käydä töissä. Eikä olla kotona. Eikä oikeastaan olla elossakaan.

Voin paljastaa, että kun hankit koiran, sinun ei todellakaan tarvitse kuljettaa tyhjää hihnaa ympäriinsä sateessa. Ennen kuin itse hankin koiran, katselin pieniä valkoisia terrierejä ja ajattelin että ”tuollainen varmasti tuottaa omistajalleen paljon iloa joka päivä”. Sitten hankin sellaisen, ja totesin 15 vuoden ajan että no niinpä tosiaan tuottaa.

Sama juttu lapsen kanssa: jotenkin vaikkapa yöllä herääminen tai sotkujen siivoaminen ei tunnukaan niin kauhealta, kun käsissä ei ole simulaatio vaan elävä, oikea oma lapsi. Ero hassunhauskaan simulaatioon on hyvinkin saman tyyppinen kuin suosikkijoukkueen mestaruuden kokeminen paikan päällä vs. televisiosta. Arvaa kumman eduksi?