Olisi ehkä liioittelua sanoa, että harrastan sukellusta – koska harrastan sitä vain silloin, kun satun olemaan sopivilla leveyspiireillä. Olen kuitenkin sukeltanut kohtuullisen paljon (sen verran että satunnaisesti onnistun tässä). Kyseinen aktiviteetti on vienyt minut moniin huikeisiin paikkoihin, joista yksi sijaitsee tyhjän päällä – sinne jouduin ihan pyytämättä ja yllättäen.

Olimme huhtikuussa Thaimaassa, ja viikon verran kului Koh Lipellä Thaimaan länsipuolella. Saaren lähistöllä on paljon todella mahtavia sukelluspaikkoja, ja yksi maineikkaimmista on Eight Mile Rock. Paikka kohoaa keskellä avomerta niin, että sitä ei pinnalle näy – ainoastaan yhtäkkiä muuten erittäin syvässä meressä on inhimillisemmän syvyinen (noin 50 m syvä) kohta.

Kovin ihmeellistä myyntipuhetta ei tarvittu, että liityin sinne suuntaavaan ekskursioon. Budjettimatkailijana valitsin tietysti halvimman vaihtoehdon, joten matkasimme pitkähäntäveneellä. Sillä matkaan kului yhteen suuntaan noin puolitoista tuntia – ja toiseen kolme. Tulin kiittelemään itseäni siitä, että olin koko seurueen ainoa, joka oli tajunnut varustautua kirjalla.

Eight Mile Rockilla kaikki sujui muuten mainiosti, mutta merenelävien suhteen meillä kävi surkea tuuri. Markkinointipuheessa oli kehuttu, miten siellä oli toissapäivänä ollut devil rayta, manta rayta ja leopardihaita sekä älyttömästi muitakin muita ihmeellisiä olentoja meri pullollaan. Meitä ennen paikalla oli kuitenkin ehtinyt edellisenä päivänä käydä muutama kalastusalus pelottelemassa ihanuudet pois, joten koko sukelluspaikka oli ”tyhjä”. Silti oli huimaa sukeltaa 45 metriin (kyllä, sukeltajat, luitte oikein), tulla kaikkien stoppisääntöjen mukaan ylös ja todeta että pinnalla oli pullossa jäljellä 20 baaria (taas luitte oikein…).

Hymyä, hymyä

Koska paikka oli tyhjä, todettiin että seuraava dyykki tehdään muualla, ja aloitettiin junnaaminen pikkupurkilla takaisin päin. Puolivälin paikkeilla moottori kuitenkin teki tenän. Ihan kokonaan. Jäätiin siis polttavan auringon alle ajelehtimaan – joka puolella näkyi käytännössä pelkkää merta, ainoastaan Langkawi siinsi pienenä horisontissa. Ennemmin tai myöhemmin oli tietysti mentävä maailman isoimpaan vessaan eli hypättävä mereen, jonne tietysti otettiin maski ja räpylät mukaan.

On olemassa suomalainen biisi siitä, miten auto sammui metsään keskelle korpisuoraa. ”Se on kuin kuolema, joka tarttuu hihaan – ja sanoo että terve vaan, me joskus vielä kohdataan, ja kokoukset sujuu hyvin myös ilman sinua.” Trooppinen versio tästä on se, että pitkähäntävene sammui avomerelle tyhjän päälle.

Moottori on saatu korjattua, öljyiset varpaat.

Nimittäin siellä kun kelluteltiin, oli allamme reilusti yli 200 metriä vettä. Alas katsominen oli aika päätä huimaavaa, kun siellä ei ollut mitään, ainoastaan jokin mihin valo pikku hiljaa katosi. Kokeilin vapaasukeltaa niin alas kuin pystyin, ehkä noin 15 metriin. Kun siitä lähti painottomana leijumaan, tuntui kuin olisi ulkoavaruudessa. Ainoa kiintopiste oli veneemme, joka näytti – kliseisesti – lastulta laineilla. Ja todellakin kokoukset sujuvat vallan mainiosti ilman minua.