Tänä kesänä enemmän tai vähemmän rantakunnossa olleet sedät osallistuivat Finntriathlonin joukkueviestiin. Kyseessähän oli keskimmäisen veljen Villen meille muille kahdelle veljelle antama hieno joululahja. Miten siellä sitten meni?

Saavuimme Itä-Suomeen perjantaina illansuussa. Petri oli niillä nurkilla jo valmiiksi ja oli käynyt kisapaikalla varmistamassa ilmoittautumisemme ja ottamassa asioista selvää. Ajattelimme, että tämä riittää hyvin, kunhan pääsemme aamulla ajoissa paikan päälle. Niinpä keskityimme pastansyöntiin ja illanviettoon.

Vaikka kellot olivat epäinhimillisen aikaisin soimassa ja pääsimme suurin piirtein suunnitelmien mukaan liikenteeseen, oli aamun mittaan pientä paniikkia ilmassa. Kaikille massaurheilutapahtumiin osaa ottaville: suosittelen lämpimästi että olette todella ajoissa paikalla hoitamassa pakolliset kuviot. No, pienen säätämisen jälkeen ehdimme viimeiseen uintipaikan lähtöön vievään bussiin jopa minuutteja ennen sen lähtöä.

Itsellenihän oli valikoitunut ensimmäinen osuus eli 1,9 kilometrin uinti. Kun järjestelykiireet helpottivat ja pääsin ihan vaan odottelemaan lähtöä, alkoi myös kisatunnelma nousta. Isoissa kuntoilutapahtumissa on aina oma fiiliksensä, ja Joroisten triathlonin henkeä voi todella kehua. Erittäin hyvä tapahtuma, jossa kaikki kilpailijat kunnioittavat toisiaan.

Tämä ei tietenkään ole ihme, sillä joukkueviesti on vain hyvin pieni osa tapahtumaa – yli 90% osallistujista oli tekemässä juttua yksilönä alusta loppuun. Puolimatkallakin triathlon on yksiselitteisesti todella kova laji, jossa jokainen maaliintulija on kova jätkä/mimmi – ja sellaisina kaikki myös selvästi toisiaan pitivät. Parhautta oli lopuksi myös katsella maaliintuloa, kun sijoituksesta riippumatta kaikilta irtosi hienoja tuuletuksia!

Takaisin uintiin. Siinä lähdössä tuli kyllä orpo olo (ks. kuva), en ollut hankkinut kallista märkäpukua tätä yhtä tapahtumaa varten ja tuntui että olen suurin piirtein ainoa joka on tehnyt tämän ratkaisun. Onneksi henkistä tukea tuli hakemaan toinenkin ihan vaan uikkareissa liikkeellä ollut (joka muuten oli haastettu kisaan baaritiskillä joulukuussa – hän oli paikalla mutta haastaja ei).

Etukäteen oli hieman epävarma olo, sillä lajiharjoittelua olin tehnyt noin 300 metrin verran. Oli kyllä ajatuksena, että olisi voinut vaikka kerran käydä uimassa tuon 1,9 km matkan jossain, mutta tekemättä jäi.

Lähtö oli jännittävä kokemus, kun 684 uimaria paineli yhteislähdöllä Valvatusjärveen. Alussa oli kyllä ahdasta ja vähän epämiellyttävää – ensimmäistä paria-kolmeasataa metriä voinee verrata lähinnä lentokoneessa syömiseen. Sen jälkeen porukka oli levinnyt ihan kivasti, ja olin myös todennut että vesi on niin lämmintä että kylmä ei ehdi tulla (tämä oli se suurin pelko etukäteen).

Alkuosan uin rintaa, koska siinä on helpompi suunnistaa ja käyttää jalkoja (jotka ovat minulla selvästi vahvemmat kuin kädet). Jossain vaiheessa kuitenkin totesin, että eihän tässä edes hengästy, ja aloin uida vuoroin vapaata ja vuoroin rintaa. Sitten tultiin taas yhdelle kääntöpaikalle, josta näkyikin jo maali! Ei muuta kuin kauhomaan hullun lailla.

Jälkikäteen vähän harmitti, etten vain suoraan vetänyt kroolia koko matkaa. Mutta kun matkaa ei ollut tullut ollenkaan kokeiltua, niin oli hieman hämärän peitossa että mitä taktiikkaa pitäisi noudattaa. No, jääpähän parannettavaa ensi vuodeksi. Aikani oli 49 min 40 sekuntia – mitään tavoitetta ei ollut mutta olin tuohon kyllä ihan tyytyväinen, aika paljon uimareita tuli takanakin, enkä tosiaan ollut uintia harjoitellut lainkaan.

Kilpailu oli osaltani nopeasti ohi ja pääsin seuraamaan toisten suorituksia. Täytyy kyllä sanoa, että melkein hävetti kun kaikki joukkueessamme saivat maaliintulleille tarkoitetun ”Finisher”-paidan yms. roippeet. Omalta osaltani kuitenkin olin kestävyysurheillut alle tunnin, eikä tarvinnut käydä edes suihkussa jälkikäteen…

Oikeasti triathlonissa vaihdot ovat kyllä varmasti rajuja. Vaikka aika iisiltä tuntui tuo uinti, niin siitä huolimatta oli ensi alkuun vähän vaikeuksia juosta kuivalla maalla, kun vein viestikapulaa (ajanottosirua) Petrille. Varmasti vielä paljon rankempi kohta on vaihto pyöräilystä juoksuun, kun on rääkännyt etureisiään 90 km verran. Siinä kohtaa moni näyttikin siltä, ettei olisi pysynyt pystyssä jos ei olisi ollut pientä jaksoa jossa sai nojata pyörään.

Menemme samaan kisaan ensi vuonnakin samalla joukkueella mutta uusin kujein – mutta siitä myöhemmin. Samaten kerrotaan pyöräily- ja juoksuosista erillisissä blogipätkissä tässä lähiaikoina.