Vietin hiljan 2-vuotiaan Voitto-poikamme kanssa viikon Santorinin saarella kahdestaan. Miten menevät pitkät matkat ja mitä ehtii nähdä, kun on 24/7-lapsenvahtina? Tässä vähän kokemuksia.

Aika harva suunnittelee lähtevänsä 2-vuotiaan (vaikka tämä onkin kohta kolme) kanssa kahdestaan viikoksi reissuun. En suunnitellut minäkään, vaan vaimon piti tietysti tulla mukaan. Kuitenkin sen jälkeen, kun sikahalvat lennot oli varattu, pääsi hän koulutukseen josta ei kerta kaikkiaan voinut olla pois. Lentoja ei tietty voinut perua eikä muuttaa, joten…

Etukäteen mietitytti matkustaminen. Rattaat, turvaistuin, matkalaukku, reput ja uhmaikäinen kakara, joka kotioloissa vetää täysyhteistyökyvyttömyyskilarit esimerkiksi sen tähden, että sukka on väärän värinen.

Huolet osoittautuivat tältä osin turhiksi. Noinkin pieni lapsi näyttää ymmärtävän, että kaikissa tilanteissa ei ole soveliasta heittäytyä raivoamaan. Matkustaminen lienee niin jännittävää, että se jättää uhmatouhun taka-alalle. Lähes koko ajan perilläkin sain viettää lomaa hyväkäytöksisen enkelin kanssa. Nyt onkin sitten oltu jo jonkin aikaa kotona, ja sinä aikana Voitto on kyllä ottanut remukiintiönsä taas kiinni…

Muille vanhemmille tiedoksi, että päinvastoin kuin sylivauva, ei kohta 3-vuotias enää oikeuta minkäänlaiseen erityiskohteluun. Pikemminkin katsotaan ”päätit tommosen sitten tänne raahata, hajoa siihen” -katseella. Alkoi esimerkiksi hieman huvittaa, että pisimmällä menolennolla Voitto sai ruuan (saman kuin muutkin) koneen absoluuttisesti viimeisenä matkustajana.

Koneenvaihdon yhteydessä Ateenassa oli jostakin syystä uusi turvatarkastus. Siellä nesteitä esiin ottaessa levisivät repusta Voiton lempilelut (isot puiset numerot) pitkin lattiaa ja yksi kieri sinne turvamiesten alueelle tiskin taa. Ajattelin, että olis kiva saada vähän jeesiä. Turvavirkailija tulikin paikalle, mutta ei auttamaan vaan pottuilemaan että ”mitä sä niitä sieltä pois otat, kyllä ne saa siellä repussa olla” – mihin tietysti sähisin että kun nämä teidän supervaaralliset nesteet on siellä alla. Numero 3 pelastui mukaan matkaan siten, että lopulta sanoin Voitolle että seiso sinä siinä ja hyppäsin tiskin yli sinne läpivalaisukoneen toiselle puolelle ja kävin poimimassa numeron talteen. Itselläni oli hermo lähellä palaa, mutta Voitto oli kuin viilipytty.

Santorini ei ole mikään lasten lomakohde. Lähes kaikki, mikä saarella on muihin etelän kohteisiin verrattuna erityistä, on semmoista ettei 2-vuotias voi sitä tehdä/nähdä tai ei osaa sellaista arvostaa. Saarella ei pahemmin lapsia vaikuttanut olevankaan, ei omia eikä turisteja. Koko matkan ajan meitä katsottiin aikas pitkään, ensin tietysti äitiä katseella hakien ja sen jälkeen muuten vain silmä pyöreänä.

Parina päivänä koitettiin olla turisteja ja käydä kiertelemässä saarta vuokra-autolla. Pääkaupungin satamassakin käytiin köysiradalla jne. Tuntui,  että kun saari on niin kaunis ja ”kohteita” vaikka millä mitalla, niin niissä pitäisi käydä. Nuo päivät olivat loman raskaimmat, vaikka komeita kuvia saatiinkin. Kertakaikkisen mahtavia olivat sitten päivät jolloin maksimoitiin aika rannassa ja uima-altaalla. Vaikka keli oli suomalaisittain helteinen, oli turistisesonki jo ohi ja monet paikat (mm. pettymykseksemme saaren vesipuisto) jo talviteloilla. Omassa hotellissammekin oli hiljaista ja Voitosta tuli tietysti henkilökunnan lemmikki.

Mitäpä me viikon yhdessäolon lisäksi ehdittiin matkakohteesta eli Kreikasta ja Santorinista todeta?

• Ei ole ihme, että ovat talouskriisissä, kun isoimman lentokentän elektroniikkakaupasta takuunalaiset kuulokkeet (käteisellä) ostava ei saa kuittia.
• Santorinia ei ole brändätty lapsille. ”Lapsiystävällisen” rannan lähellä oleva ”leikkipuisto” oli tästä osuvin esimerkki. Leikkitelineitä ilmeisesti käytetään yöaikaan huussina, ja hengenvaaralliset telineet olisi vastuukysymysten vuoksi meillä tuhottu ajat sitten.

• 

  Meidän muksu piti paikasta silti. Voitto on vesieläin ja vettä siellä oli, lämmintä vettä niin rannalla kuin uima-altaassakin. Rannat olivat puhtaita ja vesi todella kirkasta.

• Paikallisen tärkein paikka on leipomo. Palveluita saattoi muuten olla vähän tai kiinni, mutta ympäri ämpäri ajellessa tuntui joka paikassa olevan ihmisiä täynnä oleva leipomo, joista monet, myös meidän hotellimme alakerrassa oleva, olivat auki 24 tuntia vuorokaudessa.
• Missään ei näkynyt ketään pelaamassa mitään palloa (paitsi me). Rannalla oli kyllä hienoja biitsikenttiä, mutta aina tyhjillään…

Kaiken kaikkiaan meillä oli kyllä mahtava miesten oma viikko. Voitto opetteli sukeltamaan ihan itse ja sanomaan puhtaasti r-kirjaimen. Sekä tietysti kajauttamaan iloisesti ”hello!” sekä ”tänk juu, bai bai!” Lomailu on aika erilaista, kun on koko ajan lapsenvahtina. Mutta ei se vaadi kuin asennetta, ja ainahan se kotiolot voittaa!