Lähestyvän itsenäisyyspäivän kunniaksi otetaan blogiaihe taas vaihteeksi palloilumaailman ulkopuolelta. Viime talvena vietettiin suvussamme vaarivainaani Arvo Viljasen syntymän 100-vuotispäivää. Muistelimme vaaria ja Anni-mummoa ja siinä sivussa ihmettelimme yhteiskunnan kehitystä. Oman suvun kautta historian käänteet tulevat näkyviksi.

Arvo Armas Viljanen syntyi sydäntalvella 1913 köyhään kehitysmaahan Kokemäenjoen suistoon. Samana vuonna syntyneistä suomalaisista lapsista useampi kuin joka kymmenes kuoli ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Viisivuotiaana Arvo on elänyt repivän sisällissodan keskellä.

Oppivelvollisuus tuli Suomeen vasta 1921, mutta ilmeisesti sen myötä Arvokin pääsi kansakouluun. Toisin oli mummullani Annilla, jonka koko koulutus käsitti seitsemän viikkoa kiertokoulua. Arvo-poika oli koulussa hyvä. Isän pyynnöstä hän sai suorittaa viimeiset eli kolmannen ja neljännen vuoden yhdessä vuodessa hyvin tuloksin. Opettaja kävikin pyytämässä, että hänet voitaisiin laittaa yhteiskouluun jatko-oppia saamaan.

Isä kielsi sanoilla, jotka tulivat meille jälkeläisille vaarin katkerana lausahduksena tutuiksi: ”meidän pojasta ei herraa tehdä”. Niinpä Arvo joutui jo hyvin nuorena raskaaseen työhön. Vuonna 1928 vaikean laman keskellä myytiin karja ja jätettiin tila autioksi, muutettiin Nokialle jossa 15-vuotias Arvokin meni Suomen Gummitehdas Oy:lle töihin. Vuotta myöhemmin Arvon isä kuoli 37-vuotiaana keuhkokuumeeseen.

20-vuotiaana Arvo tapasi Porin Palokunnantalolla painiottelun iltahöntsytansseissa Ylisen Annin, joka oli hetkeä aiemmin antanut Arvon kaverille rukkaset. Suunnitelmana oli hakea tyttö tanssimaan ja jättää kostoksi keskelle lattiaa. Tanssin aikana Anni kuitenkin selitti antaneensa rukkaset, koska mies oli humalassa, mikä tietysti oli ymmärrettävää. Jotain muutakin tytössä oli, ja kolme vuotta myöhemmin tanssittiin häävalssia Nokialla.

Kun Arvo muutti Annin kanssa yhteen, hänen koko omaisuutensa mahtui yhteen matkalaukkuun. Kun perhe oli sitten saatu hyvälle alulle, tuli taas sota, jonka aikaisen ja jälkeisen puutteen oloissa puolet tämänkin perheen elossa syntyneistä lapsista (eli yksi enoni ja yksi tätini) menehtyi. Ei osattu hoitaa eikä varsinkaan ollut lääkkeitä. Kuvassa oikealla Anni ja Arvo esikoisensa, sotavuonna 1944 keuhkokuumeeseen kuolleen Railin kanssa.

Eloon jääneet lapset ovatkin sitten omiaan kuvastamaan sitä, miten perusteellisesti Suomi on lyhyessä ajassa muuttunut. Perheen tytär eli minun äitini on lääketieteen professori ja poika eli enoni johtaa omaa isohkoa liikeyritystään.

Vielä omalla sukupolvellani on kirkkaat muistot yhteisestä arjesta ja juhlasta Arvon ja Annin sukupolven kanssa. Jotain olennaista siitä, ja nykyisestä yltäkylläisyydestämme, voi tiivistää usein kuultuihin sanoihin: ”syäkää ny ku kerran on!”

Heidän sukupolveaan on tapana kiittää sotaponnistuksista. Sekin on tietysti paikallaan. Rauhan tultua ja pakon edessä saatiin myös teollisuus hyrräämään ja rakennukset nousemaan. Sekin on iso juttu, mutta omasta mielestäni ällistyttävintä on kuitenkin se kokonaisvaltainen muutos yhteiskuntarakenteessa ja hyvinvoinnissa, joka tapahtui nopeassa tahdissa sodanjälkeisinä vuosikymmeninä.

Kehitysmaasta tehtiin ensin teollisuusmaa ja sen jälkeen pohjoismainen hyvinvointivaltio. Huutolaishuutokauppojen tilalle tulivat neuvolat ja ilmaiset kouluruuat.

Arvo ja Anni eivät juuri saaneet kouluja käydä. Sama koskee suurinta osaa heidän sukupolvestaan. Äkkiseltään voisi luulla, että kouluja käymätön, ruumiilliseen työhön tottunut ja luokkataisteluissa ja sodassa raaistunut kansa olisi moukkamaista eikä osaisi arvostaa kulttuuria ja sivistystä. Heidän tekonsa osoittavat juuri päinvastaista. Heidän sukupolvensa on päättäväisesti pystyttänyt Suomeen paitsi tehtaat, kaupungit, satamat ja tiet, myös kansakoulut, oppikoulut, yliopistot, peruskoulut, lukiot, kansallisoopperat, teatterit, kirjastot, uimahallit, terveyskeskukset ja sairaalat.

Itsekin sain monesti kokea Arvon ja Annin hyvän kulttuuritahdon ja ”tahdon lapsilleni parempaa” -asenteen. Itsenäisyyspäivän kunniaksi: Kiitos teräsmummot ja -vaarit 1900-2000!