Blogissa on viime aikoina käsitelty vain Höntsyä ja palloilua, joten eiköhän ole aika palata ”muistot voimavarana” / nonsense-osastolle. Otamme käsittelyyn aiheen, jota ei ole tässä blogissa vielä sivuttu lainkaan. Lukijat voivat kernaasti kirjoitella kommentteihin oman rakkaimman inttimuistonsa…

Itse vietin lennostossa n. 5 kk kahdessa jaksossa, ja siinä välissä puolisen vuotta armeijassa. Kuten kuvasta näkyy, tästä on jo jonkin verran aikaa. Aika kultaa muistot – etenkin armeijamuistot – mutta kategoriassa ”rakkain armeijamuistoni” kisattaessa voittaja on sikäli itsestäänselvä, että kyseinen tapahtumasarja meni kultaisten kokemusten albumiin jo tapahtuessaan.

Tapahtuma-aikaan palvelin Reserviupseerikoulun maineikkaassa 2.K:ssa eli ”Kirveskomppaniassa,” joka on tietysti ainoa paikka maailmassa, jossa koulutettiin kovia jätkiä, kaikki muut mestat ovat ihan pelkkää suffelia. Timanttiakin kovempaan eliittikoulutukseemme kuului alun kravatti kaulassa luennoilla istumisen jälkeen leirejä. Leiriä leirin perään, kaikilla oli jokin kirjainlyhenne (YT2, TJL, mitä näitä lienee). Tämän muiston tapahtuma-aikaan elämä oli sitä, että maanantaiaamuna lähdettiin metsään ja perjantaina tultiin sieltä pois, paitsi ihan joka perjantaina ei tultu. Tutuksi tulleessa tuvassamme me V-Å-sukunimiset emme saaneet nukkua kuin viikonloppulomien pöhnät pois, muuten elettiin teltassa.

Maanantaiaamu alkoi synkeänä. Aamiaisreissulla satoi vettä. Leireillä 2.K organisoitiin jääkärikomppaniaksi jolla oli oppilas jokaisessa roolissa päälliköstä lääkintämieheen – roolit kiersivät ja näin kaikki tuli tutuksi, tai tämä ainakin oli ajatus.

Aamiaisreissun jälkeen seurasi Kummeli-tyyppinen ”työkoneiden jako”, jossa ilmeni että minut ja paras kaverini Vänttisen Pasi (terveisiä!) oli määrätty oman joukkueemme panssarintorjuntaryhmään. Näin ollen kävimme kuittaamassa kymmenisen kiloa painavat Apilakset varastosta kannettavaksi ympäriinsä koko viikon ajan muiden kamojemme ohella. Olimme molemmat laihoja ja laiskahkoja poikia, ja siinä seisoimme käytävässä noiden valtavien tuubien näännyttäminä nähden jo silmiemme edessä, miten ryömimme niiden kanssa liejuisessa metsässä koko viikon.

Silloin paikalle tuli joku – en muista kuka – ja sanoi, ”hei Virjo ja Vänttinen, mitä te siinä niiden apilasten kanssa seisotte, ettekste ole kuulleet että teidät on komennettu keittiöryhmään.” Täysin tarkkaan en muista, mutta uskoisin että ihan ensimmäisenä olen sanonut jotakin linjalta ”haista paska”, kuvitellen kaverin ilkkuvan epäonnellemme. Epäuskoisina menimme tarkistamaan asiaa, ja näin todellakin oli. Kävimme varastossa viemässä Apilakset pois, ja kun tulimme sieltä käytävään, paistoi ikkunasta meille aurinko. Hetken perästä seisoimme pihalla ilman ensimmäistäkään ylimääräistä varustetta, syysilma oli kuulas ja aurinko lämmitti.

Seurasi viikko, jollainen yhteiskunnan pitäisi tarjota kaikille burnoutista kärsiville. Makailimme teltassa – nukuin varmasti enemmän viikon aikana kuin koskaan muulloin – ja juttelimme kaikennäköistä. Telttatoverina meillä oli komppaniamme ”ei teidän pojat mun takia tartte lämmittää” vääpeli sekä varsinaisesta työnteosta vastannut keittiömies.

Ympärillämme räyhäävä sodankäynti ei meitä kauheasti koskettanut. Keittiömies nousi kolmen-neljän aikaan laittamaan aamupalaa, mutta meidän ei tarvinnut kuin herätä puoleksi tunniksi jakamaan se vahvuusilmoitusten mukaisiin pinoihin ja laittamaan matkaan. Sitten menimme tietenkin takaisin nukkumaan. Sama hurja työmäärä toistui kaikkina ateria-aikoina.

Jokainen armeijassa ollut tietää, että kun tekemistä ei ole lainkaan, vähäinenkin tekeminen alkaa tuntua ylivoimaiselta rasitukselta. Niinpä odottelimme pelonsekaisin tunnoin viikon puoltaväliä, jolloin huolto muuttaisi uuteen sijaintiin. Tämä tarkoittaisi sitä, että meidän pitäisi purkaa ja pystyttää teltta uudelleen – huh huh! Onneksi juuri ennen leirin puoltaväliä yksi upseerioppilas katosi metsään henkilökohtaisen aseensa kanssa, ja niinpä leiri muuttui jostakin kirjainyhdistelmäharjoituksesta kadonneen varusmiehen etsintäleiriksi. Ja keittiö pysyi paikoillaan…

Keli helli meitä koko viikon. Iltaisin istuimme nuotiolla. Olen hirveän iloinen siitä, että älypuhelimia ja vastaavia ei tuolloin vielä ollut keksitty, sillä kyseessä oli todellakin pohjia myöten rentouttava kokemus. Edes lukemista ei ollut paljoa mukana, koska emme olleet osanneet varautua tällaiseen joutilaisuuteen. Sodankäynti tuli lähimmäksi, kun heitin päiväuniamme häirinnyttä helikopteria soppakauhalla. Myös iltanuotiolla poikkesi eksyneitä sieluja, jotka olivat ”suluttaneet kaksi yötä putkeen” tai muuta vastaavaa rasittavan kuuloista. Heille tarjosimme vanukasta.

Leirikokemuksen ulkoinen tunnus oli nimittäin NamiNami-vanukas. Normaalisti jaoimme kaiken meille tulleen ruuan eteenpäin liberaalisti ylimääräistä mukaan laittaen. Esim. jos joukkueen vahvuusilmoitus oli 28, laitoimme poppoolle ruokaa 35:lle kun sitä kerran oli. Eräänä alkuviikon päivänä oli kuitenkin jälkiruokana NamiNami-vanukkaita, makuja toffee ja suklaa. Nämä laskimme hyvin tarkasti yksi per ukko, ja itsellemme jäi useita laatikollisia.

En normaalisti edes pidä vanukkaista, mutta nuotiolla aamu-, väli-, ilta- ja yöpaloina nuo maittoivat meille varsin mukavasti. Jos en väärin muista, saimme juuri viimeiset tuhottua ennen kuin tuli aika lyllertää kuorma-auton lavalle ja suunnata metsästä pois. Kadonnut varusmies oli löytynyt, ja timantinkova reserviupseerikoulutuksemme oli taas edennyt kokonaisen viikon!