Siitä asti kun liikuntasalien lattioita alettiin päällystää synteettisin matoin, on asiasta käyty kivi-paperi-sakset-tyyppistä väittelyä. Julistan väittelyn ratkenneeksi, sillä on tieteellisesti todistettu, että parketti on parempi pelialusta.

Itsehän olen aina ollut parkettimiehiä. Parketilla kenkä ei töksähdä, pallo liukuu kivasti ja pomppaa luontevasti. Sähly on parempaa ja samalla alusta on hellävaraisempi jaloille. Jotkut, lähinnä mattoon tottuneet, ovat olleet toista mieltä – perusteena esim. se, että matto on pehmeämpi ja joustaa painon alla enemmän, jolloin se on jaloille parempi. Roskaa!

Totuus käy ilmi Kati Pasasen vuonna 2009 julkaistusta väitöskirjasta, jossa tutkittiin salibandyvammoja monilta eri kanteilta. Tutkimusaineistona käytettiin naisten salibandyn kahden ylimmän sarjatason pelejä yhden kauden aikana. Tutkimukseen osallistui 331 pelaajaa. Pelejä oli kauden aikana 971 tuntia parketilla ja 601 tuntia matolla. Vammana pidettiin tilannetta, jonka jälkeen pelaaja ei voinut osallistua peleihin tai harjoituksiin ainakaan 24 tuntiin.

Tulos: Vammautumisriski pelin aikana oli matolla yli kaksinkertainen parkettiin verrattuna. Matolla sattui noin 60 vammautumista per 1000 henkilöpelituntia, kun vastaava lukema parketilla oli vain noin 27. Ero oli vielä selvästi isompi parketin hyväksi, kun tarkasteltiin vakavien vammojen riskiä tai riskiä vammautua tilanteessa, jossa ei ole kontaktia toiseen pelaajaan.

Näin maallikkona arvelen, että tutkimustulokset pätevät lähes sellaisinaan myös futsaliin, jossa pelitilanteet ovat kropan kannalta varsin samanlaisia kuin salibandyssä. Tätä tukee sekin, että eräässä aiemmassa tutkimuksessa oli havaittu, että vammautumisriski jalkapallossa on suurempi tekonurmella kuin oikealla nurmella. Parketin paremmuus pätee todennäköisesti myös lentopallossa, kun ajatellaan että salibandyssäkin nimenomaan kontaktittomien vammojen riski nousi matolla pelattaessa.

Muita opetuksia

Pasasen tutkimuksista voidaan poimia myös seuraavat opetukset:

– Loukkaantumisriski on pelitilanteessa dramaattisesti suurempi kuin harjoituksissa. Kilpapeleissä vammoja tuli keskimäärin 40 kpl 1000 henkilötuntia kohden, mutta harjoituksissa vain 1,8. Sellaisessa ympäristössä kuin höntsyt, jossa ei taistella aivan hampaat irvessä, on loukkaantumisriski siis varsin vähäinen. Toisaalta koheltamistä pitää kyllä varoa, sillä alemmilla sarjatasoilla vammoja tuli useammin kuin ylimmällä.

– Suurin osa vammoista oli varsin vähäisiä. Noin 60 prosenttia vammoista aiheutti korkeintaan viikon poissaolon harrastuksen parista ja vain 18 prosenttia vaati yli neljän viikon pelitauon. Useimmin vamma tuli polveen, nilkkaan tai reiteen.

– Noin 70% vammoista oli äkillisiä, loput rasitusvammoja. Äkillisesti sattuneista vammoista vain hieman yli puolessa oli ollut kontakti toiseen pelaajaan.

– Salibandyssä vammoja sattuu eniten hyökkääjille, seuraavaksi eniten pakeille ja selvästi vähiten maalivahdeille.

– Lopuksi erittäin hyvä uutinen: monipuolisella alkuverryttelyohjelmalla pystyttiin vähentämään loukkaantumisia dramaattisesti (ohjelmaan osallistuneilla alaraajavammoja sattui 66% harvemmin kuin kontrolliryhmällä). Juuri tästä syystä myös Höntsyn vuoroilla vedetään ohjattu alkulämmittely: liikunnasta saa paljon paremmin ilon ja hyödyn irti, kun pysyy terveenä.

Suurimmassa osassa Höntsyn saleja on muuten parketti…