Iltahöntsyt lähenevät, ja mistäpä tuopin ääressä jutellaan jos ei muistoista. Reilu vuosi sitten ennen ensimmäisiä Iltahöntsyjä Ville kirjoitti blogin aiheesta Muistot voimavarana – nyt haluan itse sanoa sanasen tästä käsittämättömän tärkeästä aiheesta.

Muistojen arvostaminen liittyy varmasti jossain määrin ikään, kuten Villekin toteaa. Nuorempana sitä ihmettelee, miten vanhat jaksavat jauhaa niitä samoja juttuja tai lentäviä lauseita. Aina ne ovat muka yhtä hauskoja, vaikka ne on kerrottu tuhat kertaa. Mistä se johtuu? No – siitä, että ne ovat aina yhtä hauskoja, kun tarpeeksi ikää tulee ja nostaa ne aina oikeassa tilanteessa esiin.

Tänään ajattelin kuitenkin puhua lapsuusmuistoista. Minulla oli onnellinen lapsuus. En osaa oikein kuvitella, millaista elämä olisi ilman sitä, mutta 35-vuotiaaksi ehdittyäni osaan jo arvostaa, mitä olen saanut. Kun ajattelen lapsuuttani, ajattelen sitä miten kävimme isän kanssa uimahallissa ja veljien kanssa pihahöntsyissä. Muistan, miten tavallinen vanilijajäätelö maistuu tuhat kertaa paremmalta, kun se pilkotaan ensin palasiksi kulhoon josta sitä annostellaan pikkukippoihin mummon siirtolapuutarhamökin pihapöydässä.

Yksi onnellisen lapsuusmuiston prototyyppi on ollut talvella tehty retki, jolloin on tehty voileipiä ja termokseen kuumaa kaakaota evääksi. En ole varma asiasta, mutta aikuisen järjellä olettaisin ettei tällaisia retkiä loppujen lopuksi tehty kovinkaan usein. Silti ne ovat jääneet vahvasti mieleen, erityisesti yksi jonka teimme Näsijärven rantaan jonakin aurinkoisena talvipäivänä. Noin vuosi sitten, kun pläräsin vanhoja kuvia, josko sieltä löytyisi joitakin kivoja höntsykuvia, löysin tämän – tämä olkoon virallinen ”Muistot voimavarana” -kuva tälle kuukaudelle:

Ihan hirveän vanha en kuvassa ole, mutta muistan hyvin miten kaakao oli ensin vähän liian kuumaa, ja maito meinasi tehdä kuppiin kuorta. Ja miten älyttömän valoisaa oli. Keskellä kuvassa on hyvin pitkäikäiseksi tullut nukke Kalle, joka on myös talvivaatteissa lähtenyt nauttimaan säästä.

Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka eivät omien sanojensa mukaan muista lapsuudestaan oikeastaan mitään. Tietysti jonkun lapsuus voi olla semmoinen, että on parempikin ettei sitä paljon muistele, mutta silti ajatus tuntuu minusta tosi kummalliselta. Vaikka tämänkin kuvan ottamisesta on yli 30 vuotta, tulee sitä katsellessa heti paremmalle mielelle ja muistaa (tai on muistavinaan), millaista tuona päivänä oli.

Myös Höntsy-yrittäjänä olen saanut paljon voimaa lapsuusmuistoistani. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta koululiikunta ja juniorijoukkueet jättivät itsestään aika ikävän mielikuvan. En oikeastaan muista niistä mitään positiivista, vaan sen miten olin aina huonompi kuin odotettiin, ja miten aina oli joitakin jotka olivat parempia, ja sitä myöten saivat tehdä mitä halusivat. Sivumennen sanoen peruskoulu oli muutenkin elämäni kamalinta aikaa. Siellä oli tällaista: sitä sai välitunnilla turpaansa valvojan opettajan katsellessa päältä. Kun sitten nokka veressä raahautui viimeisenä ovesta sisään, opettaja lausahti leikillisesti että ”taisit saada vähän satikutia”. Vieläkin vihaan sitä opettajaa, vaikka olenkin unohtanut nimen.

Sen sijaan kaikesta, mikä kantaa nimeä höntsy, minulla on tosi paljon valoisia muistoja. Höntsy-yrittäjänä olen aika paljon ajatellut tätä yhtälöä: miten olen voinut pitää niin paljon liikunnasta (höntsyistä) ja samalla inhota niin paljon liikuntaa (esim. koulussa)? Nöösinä pelasimme lähikentällä tuntitolkulla, ja minä yritin tosissani. Yläasteella koulussa kävelin Cooperin testin ja valehtelin unohtaneeni luistimet kotiin. Koulustakin muistan, että Tammelan ala-asteella jossain vaiheessa pelasimme jalishöntsyä kaiken liikenevän ajan kumipallolla, tytötkin mukana, ja nautin siitä pelistä suunnattomasti. Siihen peliin minä ja kympin liikkujat osallistuimme tasaveroisina.

Mutta oikeastaanhan tämä muistoista jauhaminen sopii kaikkein parhaiten oluttuopin ääreen. Sitä varten meillä on lauantaina 28.1. iltahöntsyt, jotta pääsemme tutustumaan toisiimme vähän paremmin ja kertomaan kaikki vanhat jutut. Iltahöntsyissä saatat tavata ihmisiä, jotka eivät ole aiemmin kuulleet niitä! Muun ohjelman lisäksi koitetaan tällä kertaa ujuttaa mukaan jotain (ainakin esim. nimilaput), joka helpottaa muihin höntsäreihin tutustumista. Tässä kevään mittaan kokeillaan muuten myös, saisimmeko jonkinlaista höntsyperheen sisäistä sosiaalista elämää viritettyä täällä nettisivuilla. Mutta siitä lisää myöhemmin – nyt kaikki muistavat ilmoittautua mukaan tammikuun viimeisen lauantain tapahtumaan, jossa puidaan vanhoja muistoja ja luodaan uusia!