Sarjamme länsinaapurin ihmeellisyyksistä on tähän mennessä käsitellyt monarkiaa, osassa 2 muutamaa muuta asiaa, hienhajua saunassa ja ruotsalaisten lukutaidottomuutta. Tällä kertaa käsitellään ruotsalaisten halua olla auttamatta kuolevia ihmisiä / sallia kuolevien ihmisten auttamatta jättäminen.

Sitä luulisi, että kulttuuriero Suomen ja Ruotsin välillä olisi pieni. Tämä ei pidä paikkaansa. Yksi todella iso ero liittyy käsityksiin siitä, mitkä ovat kansalaisten velvollisuudet toisiaan – kanssaihmisiään – kohtaan, ja mitkä toisaalta ovat yhteiskunnan velvollisuudet asiassa.

Kun asuimme vuoden Göteborgissa, olin lyhyesti sanoen aivan shokissa eräänä aamuna reilu vuosi sitten lehteä lukiessani. Tiedän, että useimmat järjissään olevat paikalliset eivät lainkaan lue Göteborgs-Postenin pääkirjoituksia, koska ne ovat yleensä asenteellista sontaa ja niistä tulee vain vihaiseksi. Kyseisen päivän setti ylittää kyllä kaikki rajat ja päätyy jonnekin umpikieron järkeilyn jättömaalle.

Shokki ei tosin liity lehden pääkirjoituksiin sinänsä, koska muuten siellä olisi saanut olla shokissa melkein joka päivä. Vaan siihen, että Ruotsissa on laillista olla auttamatta hengenhädässä olevaa ihmistä.

Siis esimerkiksi. Olet kävelyllä niemenkärjessä, jossa on vain yksi toinen ihminen. Se toinen saa sairaskohtauksen, kaatuu ja jää liikkumattomana maahan makaamaan. Kävelet pois mitään tekemättä, seurauksella että se toinen ei saa koskaan apua ja kuolee. Sehän on käytännössä murha (juridisesti heitteillejättö), mutta kuten sanottua, täysin laillista Ruotsissa.

Pääkirjoitus käsitteli aihetta, koska joku oli esittänyt että Ruotsiinkin säädettäisiin laki auttamisvelvollisuudesta, samanlainen kuin sivistysvaltioissa on. Göteborgs-Postenin pääkirjoitustoimitus vastusti tätä jyrkästi. ”Eihän lailla voi tehdä ihmisistä sankareita.”. Mitä sankaruutta siinä on että soittaa kännykällä? Tsiisus.

Väkisin nousee mieleen Argentiinasta kotoisin olevan työkaverini kommentti, että ”täällä yhteiskunta kohtelee ihmisiä kuin lapsia, ja seurauksena ihmiset käyttäytyvät kuin lapset”. Toisin sanoen, kun nähdään avun tarpeessa oleva, ajatellaan että se on jonkin viranomaisen homma auttaa sitä – kansankoti hoitaa. Näinköhän on.

Lopuksi haluan vielä painottaa, että tämä kulttuuriero on ihan oikeasti olemassa – ei pelkästään porvarilehden pääkirjoituksessa. Kun keskustelin tästä työkaverieni kanssa lounaalla, ja kun keskustelua jatkettiin yksissä kotibileissä, olivat ruotsalaiset yhtä tai kahta poikkeustapausta lukuun ottamatta sitä mieltä että näinhän sen pitää mennäkin. Otin esiin saman niemenkärki-esimerkin kuin äsken, ja silti melkein kaikkien mielestä oli ihan selvää, että ”eihän sitä nyt pakko ole ketään auttaa”. Sanat alkavat loppua, joten turvaudun kliseeseen: tuolla asenteella ette olisi kyllä talvisodasta selvinneet.