Kohtapuoliin tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun rupesin yrittäjäksi. Viimeisin vuosi on vierähtänyt yrittäjyyden ohella koti-isänä. Niin se aika rientää. En varmasti ole ensimmäinen, joka tämän viisauden lausuu, mutta nämä kokemukset ovat opettaneet, miten vähän asioista tietää ennen kuin niihin ryhtyy.

Monilla, jos ei nyt sitten ihan kaikilla, on taatusti sama kokemus: julkisuudessa heidän asemastaan tai ammatistaan puhuvat ihmiset, jotka eivät tiedä siitä mitään. Iän myötä tämä fiilis korostuu, ja sitä kautta syntyy se asenne jota nuorena inhosi. Eli taipumus hymähdellä mielipiteille tyyliin ”mitä sinäkin siinä puhut kun et mitään tiedä”. Ajattelin nyt kertoa sekä yrittäjyydestä (tämä osa) että vanhemmuudesta / koti-isyydestä (tulossa) pari asiaa, joita en tajunnut ennen kuin niihin ryhdyin.

Yrittäjäksi ryhtyminen herättää huomaamaan, miten satumaisia summia palkkatyöstä Suomessa maksetaan. Höntsy on toki ollut unelmani ihan muista syistä kuin rikastumismielessä. Jos kuitenkin olen aivan rehellinen, niin en olisi ehkä ryhtynyt siihen jos olisin tajunnut, miten vaikea on moninkertaisella työmäärälläkään päästä edes murto-osaan niistä ansioista joita aiemmin sain laiskanpulskeassa tutkijanhommassani. Tai sinne haminoille, mitä ansiosidonnainen päivärahani oli.

Yrittäjyys myös pelkistää tai selkeyttää omaa tilannetta: stressi johtuu rahasta. Stressiähän tulee, kun on hyvin paljon tai jopa liikaa tekemistä, ja varsinkin jos ei tunnu onnistuvan siinäkään mitä ehtii tehdä. Yrittäjänä kuitenkin tajuaa selvästi, että mikäli rahaa olisi enemmän, voisi tämän ja tuon asian teettää jollakulla muulla, ja siten vähentää sitä omaa stressiä. Ylipäätään yrittäjän elämä jotenkin ajaa pitämään vanhoja hokemia tyyliin ”aika on rahaa” / ”raha ei kasva puussa” suurina, kiteytyneinä viisauksina.

Ainakin osin tässä on kyse siitä, että yleisen totuuden vain näkee selvemmin. Kyllähän monilla palkansaajillakin olisi mahdollisuus rahalla ostaa itselleen myös aikaa (vaihtovapaita, lyhennettyjä työpäiviä, vaihto iisimpään hommaan, kotisiivousta, jne.). Suomalaisten palkkatason huomioiden useimmilla ei-matalapalkka-aloilla työskentelevillä olisi tähän myös oikeasti varaa, mutta he ajattelevat ettei ole (en tiedä miksi).

Yrittäjän elämä tekee väkisin ihmisestä oman onnensa sepän. Tämä asenne lähtee erittäin helposti ja tavallaan salakavalasti leviämään koskemaan muita ihmisiä ja elämänalueita. Olen koittanut pysyä erossa semmoisesta naiivista ajattelusta, että työttömien pitäisi vain mennä töihin ja sairaiden ottaa itseään niskasta kiinni, mutta jonkin verran tämä juttu on väkisin tarttunut minuunkin. Esimerkiksi sanomalehtien mielipidepalstoilla usein joku tarjoaa ratkaisunaan Suomen talousongelmiin, että yritysten pitäisi myydä tätä tuonne tai keskittyä siihen ja siihen. Pidän tätä nykyään ihan pohjattoman ärsyttävänä, ja aina ensimmäisenä ajattelen halveksivasti, että senkus rupeat myymään sitten jos se kerran niin briljantti ajatus on.

Julkisuudessa puhutaan nykyisin tosi paljon siitä, miten ihmisiä pitäisi kannustaa enemmän yrittäjiksi ja miten yrittäjyyden esteitä pitäisi purkaa. Esteiksi nimetään sääntelyviidakkoa ja mielettömän korkeaa verotusta. Tiedän monia yrittäjiä jotka toitottavat tätä samaa, miten tässä ”kateellisten norsujen Albaniassa” ei saa mitään tehdä ja verokarhu varastaa kaiken. (Disclaimer: joillain aloilla kuten ravintoloilla sääntely taitaa tosiaan olla ihan helvettiä).

Omaa ajatusta kohta viiden vuoden taival pienyrittäjänä on selkiyttänyt aika voimakkaasti. Totta kai on kiva jos autetaan, ja hienoa jos pääsee helpommalla tai halvemmalla. Ja kyllä minustakin työllistävien yritysten toimintaedellytyksiä voisi parantaa. Jonkun ne verotkin kuitenkin täytyy maksaa. Aivan samalla tavoin kuin yrittäjänä tajuaa, että kaikki stressi liittyy rahaan, tajuaa myös, että lopulta suurin osa asioista, joista meuhkataan, on pieniä sivuseikkoja. Jutun ydin on siinä, että niitä omia tuotteita tai palveluita pitää saada kaupaksi riittävästi riittävän hyvällä hinnalla. Siihen kaikki lopulta palautuu, eikä niihin muihin asioihin lopulta ole itsellä juuri mitään mahdollisuutta vaikuttaa (joten auttaako se, jos niistä jatkuvasti rutisee).

Lopuksi vielä semmoinen huomio, että monissa yhteyksissä meitä yrittäjiä pidetään aivan idiootteina. Osa meistä ilmeisesti sitä onkin, koska ei tämä homma muuten näin laajalle levinnyttä voisi olla. Tarkoitan tietenkin kaikenlaisten yrittäjille suunnattujen palveluiden ja tuotteiden hinnoittelua. Mitä tahansa (siis todellakin aivan mitä tahansa) voidaan myydä ”tehokkaana, yritysten tarpeisiin räätälöitynä versiona” siten, että ostajaksi kelpaavat ”vain y-tunnuksen omaavat”.

Tässä ”vain y-tunnuksille” myymisessähän on jo lähtökohtaisesti se hieno puoli, että hinnat voidaan ilmoittaa ilman arvonlisäveroa (näyttävät halvoilta) eikä ostajalla ole mitään kuluttajansuojaa (koska hän ei ole kuluttaja). Viidessä vuodessa en ole vielä kertaakaan törmännyt mihinkään asiaan, joka olisi ollut järkevämpi ostaa ”yritysversiona” (poislukien asiat, joita kuluttajille ei myydä lainkaan). Menkääpä vaikka piruuttanne tsekkailemaan yrityksille suunnattuja matkapuhelin- tai laajakaistaliittymiä, ja miettikää haluaisitteko vaihtaa semmoiseen jos voisitte…

Siinä teille pikku avautuminen. En tosin tiedä miksi, sillä alussa kuvattuun ”kukaan ei voi ymmärtää” -syndroomaan kuuluu myös vakaa käsitys siitä, ettei asia kokemuksia jakamalla miksikään parane. Eivät he silti tiedä, millaista se oma elämä on…