Jatketaan höntsyn ja huippu-urheilun suhteesta. Vaikka kielellisesti ja ihan tosiasiallisestikin niitä voidaan pitää jonkinlaisina vastakohtina tai ääripäinä, on niillä kuitenkin perinteisesti kiinteä suhde.

Ennen vanhaan höntsy nimittäin oli se pääasiallinen palloilumuoto kaikenikäisille. Järjestettyjä pelejä ja harjoituksia oli paljon vähemmän. Esimerkiksi junioriurheilu alkoi yleensä vasta 10-11-vuotiaana, ja siitä eteenpäinkin oletettiin, että ohjatut harjoitukset ovat vain pieni osa kokonaisuutta.

Jos ajatellaan esimerkiksi jääkiekkoa, niin kyllä vaikka Raimo Helminen ja Janne Ojanen kertovat, miten harrastus alkoi sieltä lähikentältä taaperoikäisenä – ja miten kentällä sitten vietettiin hyvin suuri osa vapaa-ajasta. Myöhemmin mentiin tietysti joukkueeseen pelaamaan, mutta silloinkin sitä omintakeista pelityyliä ja patenttikikkoja käytiin hiomassa nimenomaan pihahöntsyssä.

Rohkenen väittää, että siellä höntsyissä vietetystä ajasta ainutlaatuinen henkilökohtainen taito yleensä on peräisin. Nykyään kiekkoharrastus alkaa siten, että vanhemmat vievät juuri kävelemään oppineen nassikan h-, i- tai j-juniorien treeneihin. Saattaa hyvinkin olla vieras ajatus, että joukkueen järjestämien treenien ja otteluiden lisäksi vielä mentäisiin jonnekin kikkailemaan – vaikka tosiasiassa juuri siellä olisi aikaa hioa sitä yksilöllistä taitoa.

Tuskinpa on sattumaa, että kiekkokatsomossa nykyisin valitellaan sitä, miten vähän on virtuoosimaisia pelaajia. Kaikki on alusta asti opetettu juniorimyllyssä, mistä johtuen yksittäisten pelaajien olemus ja pelityylit muistuttavat toisiaan aina vain enemmän. Valitellaan, kuinka raimohelmisiä tai aleksanderbarkoveita ei tehdä enää missään. Sattumaa on tuskin sekään, että näitä vanhan ajan tyyppisiä virtuooseja tulee eniten juuri sieltä, missä ulkojäitä vielä on ja nuorilla on aikaa niitä käyttää eli esimerkiksi Venäjältä.

En nyt missään tapauksessa halua tehdä tästä mitään ”ennen oli kaikki paremmin ja nykyajan pullamössösukupolvi ei muuta tee kuin pelaa pleikkarilla” -ruikutusta. Ei tietenkään ollut kaikki paremmin. Muutoksen taustalla on isoja syitä: nykyään on tarjolla paljon enemmän tekemistä – ja toisaalta talvet ihan oikeasti ovat surkeampia kuin ennen.

Se, mitä haluan sanoa on tässä: palloilussa huippupelaajaksi ei tulla pelkästään ”määrätietoisella työllä ja kovalla harjoittelulla”. Todellisilla huippupelaajilla on lähes poikkeuksetta takanaan määrättömästi höntsyssä vietettyä aikaa – aikaa, joka on kulunut nimenomaan leikkiessä ja pelatessa sen takia että se on hauskaa. Määrätietoinen työ ja harjoittelu astuu kuvaan paljon myöhemmin.

Huippupelaajana oleminen vaatii myöhemminkin oikeanlaista höntsyhenkeä. Silläkin uhalla että kuulostan Alpo Suhoselta sanon, että kyllä ammattipalloilijankin tekemisen ytimessä pitää olla hauskuus ja leikki. Kukaan ei pysty pelkästään totisella naamalla suorittamaan huipputasolla – ja tekemään sen vielä rennosti, samalla joukkuetoverien ajatuksia lukien.

En muista kuka, mutta joku huippupelaaja kommentoi sitä, miten Suomessa jääkiekkoharjoitukset ovat uskomattoman totista torvensoittoa. Kuulemma NHL-joukkueen harjoituksissa on keskimäärin enemmän naurua ja kujeilua kuin suomalaisten 14-vuotiaiden juniorien treeneissä…