Kaikki absurdi on aina kiehtonut minua, ja siitä syystä maapallolla on yksi paikka ylitse muiden, johon haluaisin matkustaa. Puhun tietenkin Pohjois-Koreasta. Siellä mikään ei ole sitä miltä näyttää. Tänä päivänä Pohjois-Korea-fiiliksiä voi kokea myös netissä – tämä koskee tietenkin vain meitä ulkomaalaisia, sillä IPhonet taitavat olla kyseisessä maassa aika vähissä.

Älkää käsittäkö väärin. En ole mikään Pohjois-Korean fani, vaikka olinkin yllättynyt ja vaikuttunut heidän jalkapallojoukkueensa huikeasta urheiluhengestä kesän MM-kisoissa. Tehdään tämä selväksi: Pohjois-Korea on karsea diktatuuri, joka tappaa ihmisiä nälkään ja polkee heidän ihmisoikeuksiaan, ja kaiken kukkuraksi uhkaa meitä muita ydinaseella (ellei se sitten ollut vain valtava kasa dynamiittia, sen verran suutariksi se koe jäi).

Näinä päivinä maailma on kuitenkin yhdenmukaistumassa hurjaa vauhtia. Neuvostoliitostakin sai Pepsi-Colaa, ja nyt kun Neuvostoliittoa ei enää ole, niin Venäjäkin on muuttunut niin hurjasti että tarjolla on enemmän kuin yhtä kolajuomaa (that’s about it). Joka paikassa ihmiset jäävät saman informaatiotulvan jalkoihin. Samalla kun ihmisten välinen etäisyys on lyhyempi kuin koskaan, on myös katukuva ja kaikki muu joka paikassa samanlaisempaa kuin koskaan. Paitsi Pohjois-Koreassa.

Pohjois-Korean propagandakoneisto on koko valtion toiseksi vahvin osa heti armeijan jälkeen. On oikeasti aika huikeaa, että tässä on se kuva, minkä se meille haluaa antaa: maa, jossa kynnetään peltoja 50-luvun traktoreilla vuoristolauluja laulaen, ja jossa nälkiintyneen näköiset upseerit ajelevat junilla ympäriinsä ilman, että kyydissä on ketään tavallista ihmistä.

Tässä on linkki Pohjois-Korean virallisille nettisivuille. Valtio on mukana myös Twitterissä – varmasti löytyy tosi paljon twiittauskavereita. Ja tässä on se junavideo, josta mainitsin – eikö ole huikea rautatielaitos:

Kärsimättömämmille, tässä pieni kooste Pohjois-Korean television YouTube-virrasta. Koska tietysti he ovat YouTubessa!

Jottei kuva ko. maasta jäisi epäselväksi, niin kerron myös yhdestä dokumentääristä jonka satuin näkemään. Kyseessä oli salaa kuvattu setti, jossa siis näytettiin muutakin kuin massavoimistelua ja metalliteollisuutta. Eräs silmäkirurgi tekee kiertueita kehitysmaissa leikaten köyhien ihmisten harmaakaiheja kuntoon. Vaikutukset ovat dramaattisia: sokea saa näkönsä takaisin saman tien. Dokumentissa tällainen lääkäri oli päässyt Pohjois-Koreaan.

Filmille tarttui tilaisuus, jossa ihmisiltä poistettiin side silmiltä leikkauksen jälkeen, ja he näkivät taas – tämä tapahtui isossa salissa, jossa oli paikalla monta sataa ihmistä. Mitä tapahtui? Jokainen ryntäsi vuorollaan salin etuosaan todistamaan suurta rakkauttaan ja kiitollisuuttaan maan johtajille. Tunnelma oli kuin herätyskokouksessa, paitsi että herätyskokouksessa ei haise niin vahvasti pelolle. Toimittaja esitti jännän kysymyksen: ovatko ihmiset vain peloissaan, vai haluavatko he todella kiittää Rakasta Johtajaa näkönsä palaamisesta. Onko rakkaudella ja pelolla enää mitään eroa? Jokainen kirjan lukenut varmaan muistaa, miten 1984 päättyy…